Kissa se kiitoksella elää

Ja minäkin! Varsinkin kehulla siitä kuinka olen niiiin kaunis ja viehättävä ja fiksu ja … No, sitä ei ole ollut viime aikoina tarjolla, lähinnä vaan oma peilikuva on ilmoittanut, että olet muuten vanha ja rupsahtanut ja lihonutkin vielä. Eli ei oo tiedossa onnellisia kasvojumppatuloksia, ennemmin päinvastoin.

Mutta jos ei kiitosta, niin kuitenkin hyvän mielen kommenttia sain tässä taannoin, kun oli lukioluokkani 25-vuotisluokkakokous. Huh, 25 vuotta tuntuu aika paljolta 😀 Hämmästyttävän vähän se ihmisissä kyllä näkyy ja joissakin vielä oikein todella vähän – kaikilla siis ikää kuitenkin jo 44-45 vuotta. Tyylikkäitä naisia ja charmikkaita miehiä oli paikalla ja uusi kokous sovittiin taas viiden vuoden päähän. Eli tapaaminen oli tosi kiva ilmeisesti kaikkien mielestä.

Että mitäkö se hyvän mielen kommentti oli? No, vieressäni istui eräs luokan mukavimmista miehistä, jo silloin kouluaikaan ja edelleen. Hän totesi minulle huomattavan ihmettelevään ja ihailevaan sävyyn ensin heti kätellessämme ja sitten vielä pöydässä istussamme: ”Sinä se sitten et ole muuttunut yhtään!” Ai kuinka se lämmitti mieltä 😀 En kyllä ole varma viittasiko kommentti kasvoihin vai muuhun olemukseeni – jos kasvoihin, niin silloin se ainakin on pakko ottaa kohteliaisuutena. Jos taas muuhun olemukseen, niin kai sekin on kohteliaisuus. Kiloja on tullut yli kymmenen lisää, mutta kai nyt tämän ikäisellä naisella saakin olla vähän enemmän painoa kuin 18-vuotiaalla tyttösellä 🙂 Eikä ne ehkä niin hirveästi näykään tosiaan. Ihmisenä olen kyllä mielestäni muuttunut aika paljon vuosien saatossa, eli siinä mielessä en ole varma mitä tykkäisin, jos mulle nyt sanottaisiin, että olen ihan samanlainen edelleen kuin 25 vuotta sitten. Ehkä olisin vähän pettynyt itseeni ja omiin kuvitelmiini 😛 Kuvittelen nääs olevani kovinkin kypsä ja fiksu ja rauhallinen, harkitsevainen ja vähemmän impulsiivinen, ja kaiken kaikkiaan paljon parempi ihminen kuin silloin nuorena, ja oikeasti aika erilainen. Paljon tietysti peittyy ulkoisen olemuksen taakse, joka siis ei ilmeisesti ole isommin muuttunut, ja ihmisen ajatusmaailman muutokset varmaan pystyy huomaamaan vain, jos pitempään henkilöä tuntee ja on tiiviisti tekemisissä. Mutta tämä ystävällinen kommentti siis sai, paitsi hyvää mieltä minulle, myös minussa aikaan ajatusprosessin – minkälainen ihminen oikein olen. Olenko todella muuttunut siitä, mitä olin nuorena? Mutta kun en edes muista millainen olin silloin! Muistan vain hajanaisia tekoja, asioita joita en ehkä nyt tekisi, ainakaan ihan sillä tavalla (vai tekisinkö jos olisin samassa tilanteessa?). Muistan kyllä myös ”oikeita” tekoja, joita tein – hyvinkin päämäärätietoisia ja tavoitteellisia asioita. Tekemistäni asioista tunnistan edelleen itseni, mutta omaa silloista ajatusmaailmaani en enää muista.

Mieheltä voisi tietysti kysyä, tai sisaruksilta. Mutta olen sitä mieltä, että hekään eivät tunne minua riittävän hyvin, että näkisivät mikä on ”totuus” asiasta, niin paljon ihmisestä on kuitenkin piilossa. Äiti ehkä voisi tietää? Äidit tuntevat lapsensa hämmästyttävän hyvin, voin tässä äitinä sen itsekin todeta 😀

Mainokset

2 thoughts on “Kissa se kiitoksella elää

  1. Kyllä se kuule näin on jämpti.

    Mun vanhat luokkakaverit pykäsivät pari kertaa pystyyn ala-asteen luokkakokouksen ja muistan ensimmäisessä tapaamisessa kun taivastelin että tyypit olivat aivan samanlaisia kuin koulutiemme alkaessa 6-7 vuoden vanhoina.

    Ainoa joka ei tullut paikalle oli koko luokan suurin kiusaaja. Luojan kiitos että ymmärsi olla tulematta:)

    Näinpä nyt kun katson omaa 11-vuotiasta poikaani niin voin vain todeta että ne luonteenpiirteet ja ominaisuudet mitä hänessä nyt ovat säilyvät suurella todennäköisyydellä aikuisuuteen. Toivon että saan peilattua hänelle hänen omat erityisyytensä niin että kun hän neljääkymppiä lähestyessään pähkäilee omaa itseään niin osa asioista olisi selvempiä kuin omalle äidilleen nyt. Ja hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on. Hän on impulsiivinen, tunteiden pohjalta toimiva ja monialaisesti kiinnostunut ja juuri siksi hänen yleistietonsa on nyt jo vahva ja hän saa nopeasti mobilisoitua ja innostettua kaveriporukkansa ties mihin projekteihin joita sitten toteutetaan viikko- ja kuukausitolkulla kuin ylemmän voiman ohjaamana. Toivon lämpimästi ettei hän aikuisena koita olla ”kovinkin kypsä, fiksu, rauhallinen, harkitsevainen, vähemmän impulsiivinen ja kaiken kaikkiaan paljon parempi ihminen kuin silloin nuorena”.

    (Anteeksi rakas Minx tuo suora lainaus, mutta tuo tekstisi on niiiiin sitä mitä olen itsekin toivonut itseltäni kerta toisensa jälkeen mutta ei niin ei – kun olen innostunut niin se ei vaan kertakaikkiaan pysy piilossa enkä koskaan tule oppimaan vanhenemaan arvokkaasti – täytyy koittaa tulla sinuiksi tämän rähjähtävän itsen kanssa kerta toisensa jälkeen…)

    Ja ne kaverit joiden kanssa synkkaa ala-asteella niin niistä kannattaa pitää kiinni. Pidän kiinni siitä että toiselle paikkakunnalle muuttaneeseen kaveriin pysyy suhteet yllä sillä vaikka tapaamisten välillä olisi kuukausia ja yhteiset jutut jatkuu aina siitä mihin jäätiin ja meno ja yhdessä olo näyttää aikuisellekin niin ihanan vaivattomalle… muutaman vuoden kuluttua pojat jo hyppäävät bussiin toisiaan tapaamaan:)

  2. Köh, kuulostaa että olet paininut aika lailla samojen ”ongelmien” kanssa kuin minä 😀 On välillä aika tuskaista, kun innostuu niin kovasti asioista ja meuhkaa niistä innoissaan, silmät palaen, ja sitten jossain vaiheessa huomaa, että keskustelun kaikki toiset osapuolet eivät olekaan yhtä palavan innostuneita. Ovat ehkä jopa vähän sen näköisiä, että lopettais nyt jo tuon paasaamisen, että voitais puhua asiasta… Karismaattisuutta siis ei ilmeisesti löydy kuitenkaan riittävästi, että saisin toisetkin innostumaan asiasta. Olen minä tätä ominaisuutta ihan oikeasti omasta mielestäni tasoittanut aika paljonkin, siis en varsinaisesti ole sitä yrittänyt itsestäni poistaa, mutta rauhoittaa sitä toisille vähän siedettävämmäksi 😀 Hassua kyllä, juuri tällaisena en itseäni lapsena ja nuorena muista – varmaan olen sellainen ollut, mutta en ole vaan itse sitä nähnyt itsessäni ennen kuin joskus aikuisena.

    Poikasi kuulostaa juuri sellaiselta ihanalta tyypiltä, jonka kanssa voisi syttyä asioista ja tehdä yhdessä jotain, joka tuntuu merkitykselliseltä! Sitä syttymistä, tunteen paloa, intohimoa asioiden pohtimiseen ja eri tavalla katsomiseen minä kaipaan ihan jokapäiväisessä työssäni, vastakaikua ja innostusta ja paloa arkisiinkin asioihin. Kuinka paljon kivempaa ja kiinnostavampaa on tehdä rutiinitöitäkin, jos niistä jaksaa kerta toisensa jälkeen innostua ja tätä innostusta pystyy jakamaan jonkun toisen kanssa. Aika harvoin vaan saan vastakaikua tähän ja sitten sitä itsekin lässähtää arjen tylsyyteen. Tyttäreni on kyllä tässä suhteessa mahtava: menen hänen luokseen kertomaan innosta puhkuen mistä tahansa asiasta, on se sitten uudet kengät tai joku työasiani, hän on aina yhtä innoissaan ja kiinnostunut ja valmis intohimoisesti keskustelemaan ja kyselemään asiasta.

    Olen minäkin lapsilleni koettanut vähän välittää omaa näkökulmaani siitä, mitkä ovat heidän vahvuuksiaan, joiden varaan kannattaa ehkä elämäänsä rakentaa. Välttämättähän ne eivät vaikuta mitenkään esimerkiksi ammatinvalintaan, mutta ne voivat auttaa ymmärtämään itseä ihmisenä ja toisten kanssa toimijana. Omia vahvuuksiaan voi hyödyntää ja heikot kohtansa voi otta huomioon ja yrittää niitä jotenkin kehittää tai kompensoida. Itsetuntemus on ihan jees homma 🙂 Soisin minäkin lapsilleni, että heidän ei tarttis ihan neljäänkymppiin asti odottaa, että itseään paremmin tuntevat, niin kuin äidille on käynyt.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s