Mitäs muuta! Sitähän kasvojumppaaminen kirjaimellisesti on. Siloitetaan kanssakulkijoille (ja itselle) näkyvää pintaa kauniimmaksi. Turhamaista? Kyllä kai. Yhtä turhamaista kuin laihduttaminen tai kropan jumppaaminen paremman muotoiseksi. Tai meikkaaminen! Sepä vasta turhamaista onkin. Mutta silti aika moni nainen naamaansa jotain väriä suttaa, eikä sitä yleisesti moitita kovin epäilyttäväksi puuhaksi. Laihduttamisestakin varsinkin naisilla riittää ikuisesti paasattavaa ja kokemusten vertailuja. Kun kerrot käyväsi kuntosalilla, bodypumpissa, lenkillä, spinningissä… Vastineeksi saat ilahtuneita kommentteja tyyliin ”juu, niin minäkin!” tai ihailevia ”voi, kyllä munkin pitäisi, kunpa saisin aikaiseksi”.

Vaan kerropas kasvojumppaavasi. Ensimmäisenä keskustelukumppani katsoo vähän epäilevästi ja kysyy ”onko sulla joku ongelma ikäsi kanssa? onko ikäkriisi? vaivaako sua se että näytät vanhemmalta? haluatko  näyttää nuoremmalta kuin olet? etkö ole tyytyväinen omaan ikääsi?” Yritä siihen sitten änkyttää, että no… minusta olisi niin mukava vanhentua kauniisti. Että jos katsoisit kasvojumppaajien ennen jälkeen -kuvia, niin ehkä ymmärtäisit. Että kyllä minusta ikä saa näkyä ja olen tyytyväinen omaan ikääni, mutta olisi niin kovin mukavaa, jos näyttäisi ikäiseltään … kauniisti! Jos voisi välttyä poskiheltoilta, roikkuvilta silmäluomilta, mahdottomilta otsarypyiltä, kulmakurtuilta ilman, että tarvitsee mennä lähellekään kirurgin veistä, ihan vaan kotikonstein. Mutta monesti jumppaajaparka edelleen kohtaa vähän oudoksuvia katseita.

On siis olemassa sekä hyväksyttävää omaan ulkonäköön huomion kiinnittämistä että vähemmän hyväksyttävää. Minkä takia sitten kasvojumppaaminen tuntuu kuuluvan hivenen epäilyttävään kastiin tässä suhteessa?

Ikuisesti nuori, ikuisesti kaunis?

Pohtiessani tätä asiaa lueskelin kaikenlaista ja haastattelin eri ihmisiä aiheeseen liittyen ja tulin siihen tulokseen, että asia liittynee paljolti nykyiseen nuoruuden ja kauneuden ihannointiin ja niihin keinoihin, joilla tähän pyritään.

Taina Kinnusen kulttuuriantropologian väitöskirjan mukaan (Pyhät bodarit. Yhteisöllisyys ja onni täydellisessä ruumiissa) kauneutta on nykyään se, että ”näyttää terveeltä, luonnolliselta, urheilulliselta ja seksikkäältä”. Hänen mukaansa nuoruus on normaalia, vanhuus on ikään kuin parantamista vaativa sairaus, jotenkin poikkeavaa ja epätoivottua. Onkin aina vain normaalimpaa, että nuoruutta ylläpidetään kauneusleikkausten avulla – oman tuttavapiirinikin varttuneemmista naisista moni on pohtinut kauneusleikkausta lääkkeenä iän mukanaan tuomiin muutoksiin kasvoissa.

Monen mielessä ehkä kasvojumppaaminen jotenkin rinnastuu tähän – epäterveeseen(?) nuoruuden ja kauneuden epätoivoiseen ylläpitämiseen. Kasvojumppaamista kun ei oikein voi edes perustella hyvän terveyden ylläpitämisellä, kuten laihdutusta tai salilla käymistä. Terveyshän ei vaadi sitä, että posket eivät roiku. Siis – turhamaisuus on ainoa perustelu kasvojumpalle

Hiukan kuitenkin itse epäröin rinnastaa kauneusleikkauksia ja kasvojumppaa toisiinsa (turhamaisuus-aspektia lukuunottamatta). Niissä on toki samoja elementtejä, mutta kasvojumpassa

• jumppaamiseen kulutetaan muutama minuutti päivässä, jos ei ihan joka päivä niin silloin tällöin kuitenkin, koko loppuiän ajan – siihen siis sitoudutaan, kuten terveydenkin ylläpitämiseen
• tavoitteena ei ole varsinaisesti muuttaa kasvoja, vaan ylläpitää niissä sitä muotoa, mikä on niille luonnollista
• tavoitteena on vanheta kauniisti, siten että kasvojen ilmeikkyys ja liikkuvuus säilyy, ikä saa näkyä kasvoissa (mutta toki tuloksena usein on myös nuorekkuus)
• jumppaaminen on käytännössä ilmaista, ainoa mihin kuluu rahaa, on jonkun hyvän kasvojumpan ostaminen – tähän investoidaan aikaa, ei rahaa.

Kauneusleikkauksilla taas

• pyritään nopeaan tulokseen ja
• tavoitteena on usein samalla myös muuttaa jotain, ts. muotoillaan esimerkiksi nenää tms.
• on hintaa reilusti.

Jumppaaminen on lempeä, luonnollinen keino kauneusleikkauksiin verrattuna ja siksi se ainakin minua viehättää. Itse en kyllä tuomitse kauneusleikkauksia, enkä sitäkään jos pitää parhaana omia kasvojaan juuri sellaisina kuin miksi ne ajan saatossa muuttuvat. Kullekin makunsa mukaan.

Oman elämänsä sankari vai kauneusteollisuuden säälittävä uhri

Olen pohtinut paljon sitä, olenko oikeastaan uhri? Olenko sisäistänyt liian hyvin nykyisen nuoruuden ja kauneuden palvonnan? Kasvojumppaanko sen vuoksi, että yhteiskunnan luomien paineiden vuoksi haluan pysyä ikuisesti nuorena – en kestä ajatusta siitä, että vanhenen? Jumppaanko koska ainoa todella tehokas vaihtoehto kasvojumpalle olisi veitsi, enkä halua sitä?

Olen oikeastaan aika vihainen noille ajatuksille ja niille ihmisille, jotka haluavat pakottaa minut tuohon ylläolevaan muottiin. Arvostan kauneutta, myös ihmiskasvoissa. Olen aina ollut esteetikko: rakastan kauniita vaatteita, kauniita huonekaluja, kauniita maisemia, saan esteettisiä elämyksiä matemaattisista lausekkeista, Mozartista  ja Bachista (ja hevistä 🙂 ja runoja lukemalla. Suunnittelen mielelläni kauniita kokonaisuuksia, niin vaatteista kuin sisustamalla. Minulle myös ihminen on kokonaisuus, joka sisältää niin kasvot, hiukset, vartalon, pukeutumisen kuin elämänasenteen. Jos kaikki sopii yhteen, niin kokonaisuus on kaunis.

Tekeekö tämä minusta uhrin? Vaadinko itseltäni kauneutta (= siloisia, nuorekkaita kasvoja) sen vuoksi, että nyky-yhteiskunnan normit pakottavat minut siihen? Tutkija Taina Kinnusen mukaan naiset itse kokevat ulkonäköpaineiden olevan lähtöisin heistä itsestään, eikä esimerkiksi ympäristön ja median luomista vaatimuksista. Kinnunen kuitenkin on sitä mieltä, että naiset eivät tiedosta kaikkia heihin kohdistuvia paineita. Hänen mukaansa kriittisyys omaan ulkonäköön ei siis johdu pelkästään yksilön sisältä kumpuavista valinnoista. Petänkö minä siis itseäni, jos uskon, että minulle itselleni kauneudella – tässä tapauksessa nuorekkailla kasvoilla – on jokin itseisarvo?

Ehkä petän. Itsepäisesti silti kuitenkin uskon, että pieni esteetikko minussa rakastaa kauniita asioita ja rakastaisi niitä ilman yhteiskunnan luomia normejakin ja myös pyrkisi saavuttamaan niitä. Toisaalta, kauneuskäsitykseni on tietysti muotoutunut pitkälti sen mukaan, millaiset normit nyky-yhteiskunta on kauneudelle asettanut: esimerkiksi korkeat korot, hoikkuus, huoliteltu ulkonäkö … sileät kasvot.

Mitä kauneus oikein on?

Mutta mitä oikein on kauneus ihmisessä? Onko se sitä, että kasvojen tietyt mittasuhteet ovat täydellisesti kultaisen leikkauksen mukaiset? Onko se sitä, että huulet ovat töröllään, poskipäät korkeat, otsa sileä? Kroppa hoikka ja trimmattu, isot pystyt rinnat, pitkät hoikat sääret?

No, ainakin tuo on nykynormien mukaista kauneutta, usein silmää miellyttävääkin. Mutta mitä minulle henkilökohtaisesti kauneus merkitsee, on oikeastaan jotain muuta. Minusta kaunis ihminen on sellainen, joka on sinut itsensä kanssa. Hän viihtyy omassa kropassaan (on se sitten minkä muotoinen hyvänsä), kohtelee sitä kunnioittavasti, huolehtii yleisesti ottaen ulkonäöstään esimerkiksi pukeutumalla sellaisiin vaatteisiin joissa viihtyy ja joissa on edukseen, kantaa kehonsa ylpeänä siitä, millainen on – kauniisti ryhdikkäänä, luonnollisesti, pää pystyssä, leuka kauniissa asennossa, ystävällinen hymy kasvoillaan. Ryppyjä tahi ei, loppujen lopuksi sillä ei ole merkitystä. Itsevarmuus ja persoonallisuus tekevät todella viehättävän ihmisen.

Itse pyrin täyttämään näitä kriteerejä ja siinä sivussa varmaan myös yhteiskunnan asettamia kauneusnormejakin. Ajattelen niin, että tärkeintä kuitenkin on oma kokemukseni asiasta. Mikäli koen että korkeat korot tai sileät kasvot(!) tuottavat minulle itselleni esteettistä mielihyvää riippumatta siitä, mitä muut asiasta ajattelevat, niin ehkä kuitenkin olen oman elämäni sankari ennemmin kuin se uhriparka 🙂