Tiedätte varmaan ilmiön: kasvoissanne (tai muualla kropassanne) on joku ilmiselvä karmaiseva vika, ja joka kerta kun vilkaisee peiliin, niin tuo vika suorastaan huutaa sieltä vastaan. Peilissä siis ei näy mitään muuta.
Noh, minua on viime aikoina peilistä tuijottanut leuka. Se Carolynin moittima. Aiemmin se ei yhtään kurkistellut vahingoniloisesti minua peilistä, mutta nyt se oikein vinkkaa silmää sieltä. ”Katsohan nyt minua!” se sanoo joka kerta ”jos olisit jumpannut kiltisti CFF:n mukaan koko ajan, niin olisin sievä ja siloinen nyt jo, oma vikasi!” Ja vaikka kuinka yritän sille sanoa, että ole hiljaa siellä, mistä sen tietää mitä olisi tapahtunut, voi olla että olisin paljon vähemmän hyvän näköinen, Ageless on tosi hyvä jumppa ja sillä tulee hienoja tuloksia, olen ihan tyytyväinen naamaani nytkin, niin silti leuka vaan irvistelee joka kerta, kun satun vilkaisemaan peiliin.
Ja niitä peilejäkin pitää olla joka paikassa! En ole ennen huomannutkaan kuinka paljon peilejä maailmaan mahtuu. Ja aina sieltä vaan näkyy se leuka… Eikös kuulostakin turhamaiselta? Siltä että en tee muuta kuin tuijotan peiliin koko ajan? Hävettää tunnustaakin koko leukaongelma, mutta jostain syystä se nyt vaan on kakaistava kaiken maailman luettavaksi. Kenkuttaa koko homma. Ennen Carolynin ”moitteita” peilejä ei ollut ollenkaan niin paljon maailmassa ja silloin kun sinne sattui kurkistamaan, sieltä näkyi ihan kivan näköinen naama ja se leukakaan ei erityisesti mitään jutellut mulle, kunhan hymyili ystävällisesti takaisin. Mutta nyt…!
Pakkohan tuolle leualle on alkaa pistää hanttiin, kun olisi mukava joskus jotain muutakin peilistä katsella. Toivottavasti sen tilalle ei vaan tule… no vaikka … kurttuotsa, huoh. Inhaa jos otsa alkaa vuorostaan selittää kuinka liian ahkera jumppaaminen saa sen vain pysymään kurttuisena jne. Katsoisin mieluummin ihan sitä tavallista kokovartalo- tai kokokasvokuvaa, joka ei puhu mulle mitään sen kummempia (yleensä…).
Kasvojenkohotus ilman veistä 
Voi kun tuo tuntuu tutulta. Roikkuvat poskipielet ovat yht’äkkiä nousseet kaikkein näkyvimmäksi ominaisuudeksi tässä 43-vuotiaassa olemuksessani. Sitä paitsi olen keksinyt uuden itsensä kiduttamisen keinon: otan kännykkäkamerallani itsestäni tuon tuosta inhorealistisia kuvia, ankarassa sivuvalaistuksessa, kaikki uurteet ja heltat loistaen.
Mutta valaistuksesta puheenollen. Aina kevättalvella on kaikista vaikeinta uskoa omaan viehättävyyteensä, koska kaamoksen jälkeen äkkiä lisääntyvä valo on todella kovaa. Aurinko paistaa matalalta ja paljastaa talven kuivattaman, kalpean ihon, joka minulla on vielä herkkä ja atooppinenkin. Myöhemmin keväällä ja viimeistään kesällä helpottaa, kun ihokaan ei enää niin kuivu. Ja syksyn edetessähän valoa ei taas niin olekaan, joten olen nytkin saanut rauhassa vanhettua puolisen vuotta huomaamatta sitä ollenkaan 😉 Mutta nyt, nyt on taas pahin aika käsillä.
Kasvojumpallani onkin suht realistinen tavoite: että vuoden kuluttua, valon jälleen lisääntyessä, en enää säikähtäisi peilikuvaani enkä masentuisi, vaan voisin todeta näyttäväni melko lähelle samalta kuin nyt. Ei tartte ryppyjen vähentyä, ei tartte helttojen poistua, mutta kunpa niitä ei samaan tahtiin tulis lisää 😀
Nuo kidutuskuvat on kyllä tuttu juttu 😛 Minä niitä napsin tietenkin sillä tekosyyllä, että on sitten blogissa jotain todistuskappaletta, jos joskus jotain mukavia tuloksia syntyy. Nyt ei kyllä ole pitkään aikaan ollut semmoisia mukavia ylläreitä noissa kuvissa.
Tänään peili on ollut oikein erityisen epäarmollinen huonosti nukutun koko perheen norovirus-yön jälkeen… Nyt alkaa onneksi elämä ehkä voittaa 🙂