Ainakin blogin osalta 🙂 Aika hyvin pidin pintani, enkä kirjoitellut mitään kasvojumppajuttuja blogiloman aikana. Ihan niin hienosti ei loma mennyt kuitenkaan kasvojumpan osalta kuin mitä suunnittelin – minullahan oli tavoitteena, että teen CFF:n viisi kertaa viikossa koko loman ajan, mutta vähän toisin kävi. Oltiin sen verran reissussa kuitenkin ja päivät oli pitkiä ja raskaita, että ei kyllä illalla kasvojumppa enää tullut mieleen. Mutta jumppasin yhtä kaikki! Ja ihan kohtuullisen määränkin.

Aina välillä ehdin ja sain aikaiseksi tehdä jumpan heti aamulla, ja se on selvästi ihan paras juttu kaiken kaikkiaan. Silloin on jumppa heti tehtynä pois, eikä tarvitse päivän mittaan miettiä, koska olis sopiva hetki jumpata. Kasvotkin ovat aamusta ihanan virkeät ja hehkeät 😀 Olen pääni puhki miettinyt, miten saisin homman toimimaan arkiaamuisin, mutta en oikein ole vielä keksinyt toimivaa systeemiä. Perheemme aamut ovat salama-aamuja, jolloin ei ole minuuttiakaan ylimääräistä aikaa. Minun siis pitäisi laittaa herätyskello soimaan 20 minuuttia aikaisemmin kuin tavallista, mutta sitä ei oikein mies arvostaisi ja itsellenikin se olisi aika vaikeaa, kun yöunet muutenkin tuppaavat jäämään turhan lyhyiksi. Mitään fiksua ratkaisua ei siis toistaiseksi ole tullut vastaan.

Vuoden maaginen raja aktiivista kasvojumppaamista alkaa muuten lähestyä! Hmmm… tai veikkaan että se on nyt jo saavutettu (kun ei ole tallessa sitä ”virallista” aloituspäivää). Näkyykö siis nyt sitä wau-efektiä,  jota pohdiskelin jo muutama kuukausi sitten ja jonka ”pitäisi” viimeistään tässä vaiheessa olla nähtävissä? No… en oikein osaa sanoa. Luulen että kyllä näkyy, ainakin jos vertaa vanhoihin valokuviin. Minulla on muutama vuosi sitten otettuja kuvia, joissa kasvoni ovat ehkä monessa suhteessa muuten paremmassa kunnossa, mutta ne ovat jotenkin ”pehmeämmät”, posket pyöreämmät, nenäkin ehkä pyöreämpi, silmät enemmän kiinni, leukalinja epäselvempi. Kiloja silti on ollut vähemmän kuin nyt. Nyt kun katson peiliin, näen satunnaisesti asioita, joita en muista ennen nähneeni: poskipääni nousevat korkealle hymyillessäni ja niiden alle tulee jännästi ”lommoa”, huuleni ovat sievästi törröllään, silmäni enemmän auki.

Tunnen olevani tyytyväisempi peilikuvaani kuin ehkä koskaan ennen elämässäni huolimatta siitä, että poskipussit, silmäpussit, otsarypyt ja ties mitkä hirvitykset voivat edelleen paksusti 🙂 Edes nuorena tyttönä en ollut yhtä tyytyväinen katsoessani peiliin. Ai että näytänkö nyt paremmalta kuin 20 vuotta ja 10 kiloa sitten…? 😀 No en varmaan. Mutta olen sinut itseni kanssa!

Hei, muistatteko vielä naiset (ja miehet) kuinka ihanaa ja kamalaa oli olla nuori? 😀 Oli hirveästi kaikenlaisia epävarmuustekijöitä elämässä, pohdittavaa ja opittavaa, kasvettavaa. En edes muista, että olisin silloin koskaan ollut kovin tyytyväinen, kun katsoin peiliin – aina oli jotain vialla.  Mutta toisin on nyt! On oikeastaan tosi upeaa olla tämän ikäinen, toivottavasti kaikkein isoimmat kipuilut hiljalleen takana, aikuinen nainen, tyytyväinen itseensä monella tavalla. Luulen että suurimpina tekijöinä siinä, että peilikuvakin on ihan kivan näköinen, ovat iän mukanaan tuoma itsevarmuus ja hyvä olo – tyytyväisyys itseeni sellaisena kuin olen, sen huomaaminen, että hei, olen oikeastaan ihan hyvä tyyppi. Ja lisänä sitten jumppaamisen mukanaan tuoma itsehallinnan tunne, ilo siitä että voin itse aktiivisesti vaikuttaa niinkin tärkeään asiaan kuin omiin kasvoihini.

Ugh, olen puhunut.